John ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen valtasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille selvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti hän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä ajalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri oli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman sielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja jalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu omasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään ikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen korviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain ventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan kynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi, vaikka hän kivunkin tunsi.

Arvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen parantumisestaan.

Oli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui vakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla pallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa. Kuolema teki tuloaan.

Arvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis nytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi hän sieltä jotakin odottanut.

John oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien välillä.

Hän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät punoittivat.

Alma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko surra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun korjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He olivat puhtaita vielä ja viattomia…

Arvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa, ikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti…

Viimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä silmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut hänenkin elämänsä samalla…

Valkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila. Petsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti, tietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja rauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä, katsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin.