»Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.»
»Mene kumminkin, John.»
John nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska. Hän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki… Hän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää, sillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät mustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi ovelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon.
Hän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi, ei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä.
Mutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut hänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut kuin nyt.
Vielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään.
»Entä sitten, jos ilmoittaakin», se muistutti. »Pahempaa ei voi tulla, kuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta vapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko sydämesi.»
Mutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan puhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti.
Salissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat selvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli pönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että järjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken sekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin.
Viimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he poistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen askeleita. Hän oli mennyt!