»Vielähän seisot siinä?» sanoi John palatessaan taas hänen luokseen.
Alma hymyili hourupäisen hymyä.
»Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt», sanoi John.
Alma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen kasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja.
»Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?» huokasi John enemmän niinkuin itsekseen.
»Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve.
Milloinka sinä lähdet?»
»Kahden viikon päästä.»
»Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo pystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.»
»Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.»
Hän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John tiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä välin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän sovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää milloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta, palvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka raskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka tallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja kova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän tyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun saakka…