Lääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä ompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita ympärillään.
»Jumalan kiitos», hän sanoi, »että olette päässyt tuosta haluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa huolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa reipastumme ja keräämme voimia.»
Alma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli ylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei kotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta iltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti sekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin. Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut sen huomaisivat.
Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä:
»Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.»
»Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän ole kotona.
»Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä olen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.»
Kun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja silloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli. Palatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se oli vaan se tai se.
Vielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä kaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä, että koko kevättalveksi jäisi yksikseen.
»Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota rehtorista?» hän kerran kysyi.