»Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi.
Kaikki, kaikki.»
»Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä», sanoi Miina.
»Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.»
Mutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän makasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat ja katse sumea.
Miina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen. Mutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti selkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän kavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli jännitetty.
»Mihinkä rouva menee?» kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä, ja sieppasi hänestä kiinni.
»Arvi, Arvi», mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään rävähtämättä.
Molemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle.
»Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.»
Heidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös. Huulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät olivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat liikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn.