»Mitähän se näkee?» kysyi Maijaliisa Miinalta.
Tämä pudisti päätään.
Vasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti. Palvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven takana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät antaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää.
Maijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma äkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja hätääntyneen näköinen.
»Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?»
»Herra Jumala ketkä?»
Alma ei vastannut; hän alkoi selvitä.
»Vilustaa», sanoi hän viimein.
»Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian sänkyynne takaisin.»
»Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan päälleni?»