»Mutta jaksatteko te?»
»Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.»
»Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman hyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte niin kipeä yöllä.»
»Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.»
Miinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa istui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki luisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi tiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä.
Kovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti mielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun tuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä piruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden olla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta… Kuoleman jälkeen? Mistä tiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki siihen?
Ihmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia tuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo pienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja puhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa kaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka mielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän kanssaan!
Hevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät sisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä eteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli nuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä yltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin toista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken, ikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden molempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu. Mykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen.
Ja kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi, muutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran syntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet. Niin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset vähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin syvälle langennut kuin hän?… Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa ja rauhallisesti?… Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi jälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut, mikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi…
Ei, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa vaipui istumaan alas lumelle.