Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä … että, että Mari sai levätä…
Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain … kun ilkiäisi pyytää Tiina Katrilta … sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä kyllä auttaisi…
Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen luokse.
Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja uikuttaminen muuttui itkuksi.
Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.
»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne viereesi?» kysyi Holpainen.
Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni oli heikko ja käheä.
»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.
Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.
Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan olikin.