Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla asiasta keskustelivat.
»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri.
»Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää
Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä
mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»
»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua pahimmasti peloitti.»
»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, mutta vastasipa sentään.»
»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»
»En.»
»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta nostettu.»
»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»
»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä huonoja.»
»Kyllä, kyllä.»