Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman saastaisuutta.
Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.
»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois…» hän uikutti.
Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.
»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.
»En minä, en minä, en, en, en…»
huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.
Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta molempaa yhdessä.
»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»
Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.