Alma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa, niininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui ilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui kauvas ympäri.
»Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi», puheli Alma, »ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee vettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas noin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas tulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti».
Maijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.
»Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat pihaan.»
»Herroja vai rouvia?»
»Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se on?—Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?»
»Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.»
»Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden perästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin, oikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.»
»Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy heidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.»
»Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka nokare.»