—Niin, vaan olenhan minä sentään niin lapsellinen ja kokematon vielä.
Ja mitä sinä sanot, etevin ja parhain! Sinun silmissäsi, kenties—
—Ja myös muiden. Luuletkos, että lehtori Hellman olisi sinua kosinut, ellet olisi hänenkin silmissään ensimmäinen kaikista.—Ei, mutta mitähän Nanni sanoo, kun saa pitkän nenän. Kyllä sitä harmittaa.
—Ole nyt vaiti! Ronninmäellä ei ollut tietääkseenkään lehtori
Hellmanista, Kornerin kanssa vain metsiä kulki kasveja etsimässä.
—Kun näki, ettei ollut mitään toivoa lehtori Hellmanin suhteen. Luuletko, että hän muuten välittäisi Kornerista. Tuosta tuommoisesta tunkion nuuskijasta.
—Hyi, Anni, kuinka sinä puhut!
—No sano, oletko koskaan kuullut Kornerin puhuvan mistään korkeammista aatteista? Ja tiedätkös, minä pelkään, ettei hän pane suurta arvoa uskonnollekaan. Katsopas vaan, kuinka hajamielisenä hän aina seisoo rukouksissa. Minä olisin hirveän levoton, jos sinusta tulisi Kornerin vaimo, sillä mitä tukea hänestä olisi ajan pitkään? Epäilen, voisiko hän pysyä edes uskollisenakaan.
—Älä, herran tähden, puhu niin kovaa, jos kuka kuuntelisi seinän takana.—Kyllä sinä muuten olet oikeassa, en minä suinkaan uskaltaisi mennä Kornerille, en millään ehdolla maailmassa.
Koko iltapäivän mietiskeli Selma kaiket tunnit luokalla istuessaan, miten hän sepittäisi vastauksensa lehtori Hellmanille. Kotiin tullessa illalla se oli hänellä jotakuinkin päässä. Konseptin hän sentään ensin kirjoitti.
Valitsi sitten sileimmän ja puhtaimman paperiarkin, johon alkoi:
»Korkeasti kunnioitettava Herra Lehtori!»