—Tiedätkös, kyllä tästä hyvä tulee.
—Mutta paljon siinä on työtä. Olisit antanut olla.
—Ei tässä niinkään. Pian minä tämän saan. Ja sitten sinä olet nättinä tänä päivänä.
—Hm…
Anni sihtaili lankaa neulan silmään. Selma katseli häntä. Ihmetteli taas niinkuin usein ennenkin, ettei hänellä ollut lainkaan kulmakarvoja, taikka olivat ne niin lyhkäiset ja vaaleat, ettei niitä semminkään näkynyt. Silmät eivät olleet hullummat—terävät ja vilkkaat, siniset väriltään. Iho oli valkea, posket aina laajalta punaiset, kasvojen muoto oli säännötön, nenä kippurainen. Ei hän kaunis ollut, Anni raukka, se täytyi myöntää. Hyvä tyttö muuten.
Selmaa hän tavattomasti ihaili. Ei ollut hänen mielestään Selman vertaista koko maailmassa. Hän oli kaunein, komein, hienoin ja etevin kaikista. Ei hänessä milloinkaan tavannut mitään rumaa tai epämiellyttävää, eikä hän liioin koskaan puhunut tai käyttäytynyt sopimattomasti. Aina hän oli älykäs, aina viehättävä, aina erinomaisempi muita.
Ihme ja kumma, mutta Annin silmissä kaikki esineetkin, jotka kuuluivat hänelle, tulivat ikäänkuin pyhitetyiksi. Saivat kohta toisen merkityksen, toisen leiman. Jokapäiväisyys katosi, jotain runollista, kaunista, hienoa tuli sijaan. Niinpä esimerkiksi tämä huone, jossa hän asui. Eikö se ollut erikoisempi, kuin kenenkään muun naisoppilaan huone?
Missä se erikoisuus oikeastaan piili, sitä hän ei tosin niin tarkkaan selville saanut. Ylipäätään vain kaikessa, ihan kaikessa, ihan kaikessa, hän itselleen vakuutti.
Anni jumaloitsi Selmaa, siinä pääasia. Hänen toiveensa, halunsa, pyrintönsä, tunteensa kaikki tarkoittivat Selmaa, aina vaan Selmaa, ei milloinkaan häntä itseään. Selman puolesta hän oli mustasukkainen, Selman puolesta hän vihasi, Selman puolesta hän tulisesti taisteli kadehtijoita ja pahansuopia vastaan. Eikä hän niin välittänyt vaikka tuimempiakin iskuja antoi, se oli kaikki luvallista, mikä tapahtui Selman tähden.
Toverit sanoivat Selmaa kiintotähdeksi ja Annia hänen kiertolaisekseen.