Onneton töyhtö—siihen heidän silmänsä varsinkin pyrkivät. Jos hän olisi voinut siepata sen sieltä taskuunsa, repiä tuhansiksi kappaleiksi, tai rutistaa sen kokoon yhdeksi myssäkäksi!
Mutta hän ei voinut—täytyi antaa sen olla aloillaan, kaikkien silmätikkuna.
Emäntä tuli hänen luokseen. Istui tuolille sohvan päähän.
—Täällä on ollut hyvin hiljaista nyt joulun aikana—teistä se varmaan on tuntunut oudolta, te kun olette tottunut suuren kaupungin elämään.
—Ei—en voi sanoa.
Nyt hänen olisi pitänyt jatkaa keskustelua, mutta hän ei kuolemakseen löytänyt mitään sanomista. Katse hapuili epävarmana, levottomana jotain puheen ainetta ympäristöstä.
—Täällä on paljon väkeä—
Herra Jumala! Hän tuskin oli saanut sen suustaan, ennenkuin ymmärsi, kuinka peräti tyhmältä se kuului. Rouva Vilénin korvat olivat terhallaan ja säälimättömät silmät kiintyivät häneen.
Mutta emäntä hymyili leppeästi.
—Meillä on tapana näin lukukauden alussa aina jonakuna iltana nähdä kaikki tuttavat luonamme.