Hän katseli arasti ympärilleen. Kaikki puhelivat toistensa kanssa, mikä iloisesti, mikä vakavasti. Kaikilla näytti olevan jotain sanottavaa, kaikki he olivat tuttuja keskenään.
Selma tunsi itsensä oudoksi ja yksinäiseksi. Ei kukaan virkkanut hänelle mitään. Rouva Vilén, joka istui häntä lähinnä, käänsi koko huomionsa toiseen, mustaveriseen, terhakan näköiseen naiseen, jota Selma ei tuntenut lainkaan.
Kovin alkoi rintaa ahdistaa. Tässä seurassa hän ei milloinkaan kotiutuisi. Tämäkö oli iloa, tämä jäykkä, säädyllinen istuminen yhdessä kohden? Tuo keskustelu pikkuasioista, joutavanpäiväisistä, siinäkö heidän huvinsa? Toista olivat toki ennen heidän iltaseuransa seminaarissa. Siellä kumminkin soitettiin, laulettiin, lausuttiin runoja. Ja naurettiin, tanssittiin, lasketeltiin leikkipuheita. Mutta täällä—?
Rouva Vilén korotti äänensä, nähtävästi, että Selmakin kuulisi, mitä hän sanoi, vaikka hän tosin ei kääntänyt päätänsä kertaakaan häneen päin.
—Hän on erinomainen nainen.
Selmalla ei ollut aavistusta, kenestä oli kysymys.
—Hän on erinomainen nainen, vaatimaton ja nöyrä koko olennossaan ja käy aina niin kovin yksinkertaisesti puettuna. Hän ei milloinkaan tahdo vetää huomiota puoleensa ja kumminkin hän on niin etevä, oikea nero—
Eikö tämä ollut oikeastaan aiottu hänelle, joka istui siinä kunniapaikassa täydessä komeudessaan? Selma vilkaisi ympärilleen. Tosiaankin! Kaikki muut olivat tummissa, yksinkertaisissa vaatteissa, hän yksin vaaleissa. Ja tuo onneton töyhtö hänen päälaellaan—semmoista ei ollut kellään. Useimmilla ei ollut hiuksissa mitään, vanhoilla rouvilla vain joku pieni yksinkertainen musta harso.
Rouva Vilén nyrpisti ohuita huuliaan ja näytti ihmeellisen nenäkkäältä, ja tuo mustaverinen nainen, jolle hän oli puhuvinaan, koetti vaivalla pidätellä nauruaan.
Selma olisi tahtonut vaipua maan alle, taikka paeta pois, tuhansien peninkulmien päähän.