Ei siitä asiasta sen enempää puhuttu. Mutta myöhempänä illalla, kun Selma sattumalta meni keittiöön, siellä istui eräs tuttava Miinan luona. He hiljaa supattelivat keskenään ja tirskuivat, vaan hänet älytty ään he lakkasivat kuin naulaan ja kävivät nähtävästi hämilleen. Selma kyllä ymmärsi, mistä he olivat puhumassa. Hän punastui, kun tuo vieras piika loi häneen silmänsä, sillä hän luki katseessa jonkunlaista pilkallista halveksimista.
Arvatenkin tuo juttu leviäisi ympäri koko kaupungin, kaikki nauraisivat hänelle ja toiset rouvat ihmettelisivät hänen typeryyttään.—
Joitakuita aikoja oli kulunut, kun Aarnold eräänä päivänä sanoi, että heitä oli pyydetty illalla Laurelliin. Sinne tulisi muitakin, kaikki toverit perheineen olivat kutsutut ja ehkä joitakuita seminaarin ulkopuoleltakin.
Selma ei oikein tiennyt, kuinka hän pukeutuisi, ollakseen muiden mukaan. Ajatteli kumminkin hienon, vaalean leninkinsä sopivaksi, koska kerran oli pidot. Missäpä hän sitä muutenkaan käyttäisi.
Se oli somasti tehty ja vallan uudenaikainen, pitkä ja kaitainen, sametilla koristeltu. Hän katseli itseään mielihyvällä peilissä ja käherteli hiuksensakin taas monesta aikaa otsalta. Tietysti hänen tuli olla hieno, koska ensi kerran ilmestyi rouvana suurempaan seuraan. Valkoinen töyhtö päälaella, hiukan kallellaan toiselle sivulle, teki mahdottoman hyvän vaikutuksen.
Aarnold tarjosi hänelle käsivartensa. Tiellä johtui mieleen Almanzor ja Zuleima, mutta sivumennen vain. Oikeastaan häntä kammotti tuo vieras, outo seura. Ja rouvat, joiden parissa hänen tuli istua. Rouvia hän aina oli kummallisesti pelännyt ja väistynyt heidän näkyvistään niin paljon kuin mahdollista. Niillä tavallisesti oli niin terävät silmät, ne näkivät kaikki viat ihmisessä ja kaikki heikkoudet. Itse he olivat nuhteettomia.
Nyt hänkin oli rouva, hänenkin tuli olla täydellinen ja nuhteeton. Tietää kaikki, olla kaikesta varma, arvostella kaikkea, päättää kaikesta. Ja juuri nyt oli hän niin epävarma, niin sekaantunut, niin tykkänään pois tolalta, pois omasta itsestään.
Tervehdyksiä, valoa, huoneet täynnä ihmisiä, muutamat tuttuja, toiset ventovieraita. Kylmiä, tarkastavia silmiä, kohteliaita kumarruksia.
Hän tuli tajuihinsa vasta, kun istui sohvassa, ja puhelu, joka heidän sisään tullessaan oli tauonnut, otti taas uuden vauhdin hänen ympärillään.
Kuinka hän oli tullut sohvaan istumaan, ja aivan yksin? Muita vanhempia rouvia istui tuoleilla. Mutta he olivat käskeneet häntä siihen—»tänne sohvaan», oli emäntä sanonut. Voi, sitähän sanottiin kaikille, vaan kukaan ei silti sohvaan mennyt. Ei kukaan pitänyt itseään kyllin arvokkaana, sen vuoksi kieltäytyi. Hän istuutui, kun oli puoli pyörryksissä eikä huomannut. Kuinka nyt mahtoivat pitää häntä typeränä!