Niin kylmä ja kova hän oli äsken pöydässä. Niin välinpitämätön hänestä. Yhden markan vahinko häntä harmitti niin, että antoi hänelle tylyjä sanoja,—mitä sitten, jos suurempi syy sattuisi!
Nyt hän oli yksin, nyt hän sai itkeä rauhassa. Häntä palelsi, hän kietoi saalin ympärilleen, heittäytyi pitkälleen sohvalle ja nyyhkytti. Vakuutti kyllä itselleen, että hän oli onnellinen, ettei hänellä ollut mitään syytä itkeä, muuten hän vaan—kun oli paha mieli, ja kun täytyi itkeä.
Oikeastaan hän itki omaa taitamattomuuttaan, omaa kykenemättömyyttään, niin sitähän hän itkikin. Aarnold oli niin hyvä, niin liian hyvä. Hänen olisi pitänyt saada erinomainen vaimo. Taitava, oppinut, parhain kaikista.
Häntä olivat seminaarissa pitäneet niin etevänä. Miksi hän oli nyt yhtäkkiä tullut typeräksi, kunnottomaksi? Sillä typerä ja kunnoton hän oli joka ainoa uusi päivä toi hänelle todistuksia siitä. Kolmessa viikossa oli hän menettänyt kaiken luottamuksen itseensä. Ennen ei epäillyt milloinkaan.
Hänelle tuli seminaari mieleen. Luokkahuoneet, portaat, eteinen. Edellisenä päivänä olivat kulkeneet siitä ohi, hän oli katsonut ylös ikkunoihin. Siellä ei näkynyt mitään, mutta hänelle juohtui mieleen koko iloinen, uhkuva elämä siellä. Huokaus pääsi rinnasta, hänen täytyi kääntää päänsä pois.
Oli väitetty että seminaarin oppilaita vangittiin liian paljon, ettei heille suotu vapautta. Selma oli itsekin oppilaana usein puhunut siihen tapaan.
Mitä turhia! Heiltäkö olisi puuttunut vapautta. Väliaikoina he saivat tehdä mitä ikinä halusivat, ei yksikään silmä heitä vartioinnut. Saivat tulla, mennä, kysymättä keneltäkään. Ei tarvinnut kenellekään tehdä tiliä, jos esimerkiksi hame sattui repeytymään, josta voi olla monen markan vahinko.
Mutta nämä olivat pahoja ajatuksia. Hän kiskaisi itsensä niistä irti, nousi ylös ja valeli silmiään kylmällä vedellä. Ne veristivät vielä, kun hän katsoi peiliin. Huomaisiko Aarnold sen, ja kysyisikö, mitä hän on itkenyt? Hän lankeaisi kaulaan silloin ja kertoisi kaikki, Aarnold lohduttaisi häntä ja hyväilisi. Ja sitten hän olisi taas onnellinen.
Mutta Aarnold ei huomannut mitään. Hän nukkui vielä raskaasti, kun Selma meni häntä herättämään. Eikä tahtonut selvitä unestaan, nousi istumaan, haukoitteli, kysyi kelloa. Se oli jo pikkuisen yli kolme.
—Et herättänyt minua ennen kolmea, minullahan on kolmelta tunti.