Ja sitten hän ei enää puhunut mitään koko päivällisaikaan.
Silloin he olivat olleet kolme viikkoa naimisissa. Selma tunsi kummallisen kouristuksen kurkussaan. Maitoon putosi kyynel hänen silmistään, mutta Aarnold ei sitä huomannut, söi vain vakavan näköisenä.
Lopetettuaan hän antoi kellonsa Selmalle käteen.
—Herätä minut sitten, kun kello on kymmenen minuuttia vailla kolme.
Hän lähti kammariinsa. Ei silittänyt poskea, ei suudellut, eikä lohduttanut häntä ainoallakaan sanalla.
Miina korjasi ruokia pöydästä. Selma istui sohvassa toisella puolen huonetta ja katseli mekaanisesti kelloa sylissään.
—Ei ainoatakaan sanaa—
Jos Aarnold olisi tiennyt, kuinka raskas mieli hänellä oli niin varmaan hän olisi jotain virkkanut. Mutta miksi ei tiennyt. Häneltä ei milloinkaan jäisi huomaamatta, jos Aarnold olisi pahoillaan.
Ensi kerran tunsi Selma pelkoa tulevaisuudesta. Hän oli kuullut paljon onnettomista avioliitoista ja hänelle oli sanottu, ettei maailmassa voinut olla mitään kauheampaa. Mutta tähän asti ei hänessä ollut herännyt pienintä ajatustakaan siitä, että heidän avioliittonsa voisi tulla onnettomaksi. Kuinka se olisi mahdollista? Aarnold ei koskaan rupeisi juomaan, eikä olisi uskoton, niinkuin monet muut miehet. Ja velvollisuutensa perheen isänä hän aina täyttäisi.
Mutta—? Voisivatko he sittenkin tulla onnettomiksi? Elleivät he sopisi toisilleen? Ellei Aarnold häntä oikein rakastaisikaan?