—Sinä tulet—äidiksi.
—Äidiksi!
Selma vaipui hänen rintaansa vasten ja puhkesi itkuun.
—Itketkö sinä sitä? Luulin sinun päinvastoin tulevan iloiseksi.
—Iloinen minä olenkin—vaikka itken. Ei minulla ole paha mieli, kyyneleet vain väkisin tunkevat esille—ja rinta tahtoo pakahtua—
—Taitaa olla sen tilan tapoja. Mutta nyt, Selmaseni, sinun tulee olla varovainen. Välttää kaikkia mielenliikkeitä. Äläkä mene kadulle yksin, voivat ajaa ylitsesi ja koirat voivat säikyttää. Minä sen sijaan vien sinua kävelemään joka päivä.
Selma totteli. Hän ei jalallaan astunut ulos portista ilman Aarnoldia. Mutta hänen kanssaan he säännöllisesti aamiaisten jälkeen kävelivät jonkun matkaa. Aarnold ei antanut minkään työn itseään siitä estää eikä hän liioin kuunnellut Selman verukkeita, kun hänelle ei useinkaan tahtonut juuri sillä minutilla sopia. Milloin oli Miina mennyt vedelle ja hellassa paloi tuli, ettei käynyt kotia jättäminen yksin. Aarnold vaati häntä sammuttamaan tulen ja niin oli siitä pulasta päästy. Välistä Selma valitti väsymystä, välistä taas että hänellä oli vilu. Mutta niitä ei Aarnold ottanut lukuun lainkaan.
Käveleminen kesti useimmiten vain neljänneksen tuntia tai korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Sieltä tultua hän heittäytyi sohvalleen lepäämään. Pahoinvointi eneni, ruoka kävi vastenmieliseksi ja usein häntä pyörrytti. Mieli oli melkein aina raskas ja alakuloinen. Ei ollut milloinkaan mitään vaihtelua, ei mitään joka olisi virkistänyt tai antanut ajattelemisen aihetta. Hän pyysi Aarnoldilta jotain kirjaa, ja sai Scriverin »Sielun aarteen». Se ei häntä miellyttänyt, joku romaani olisi ollut hauskempi. Vaan niitä ei hän Aarnoldin kirjakaapista löytänyt lainkaan.
Noita pahoja ajatuksia hän uskollisesti koetti karkottaa kauas pois. Mutta mieleen tunkemalla tunki kaikenmoisia surullisia kuvitelmia, joissa ei ollut päätä eikä pontta, vaikka hän usein itki niiden vallassa. Jos hän esimerkiksi kuolisi,—sitä hän tavan takaa mietti,—jos hän kuolisi, surisiko Aarnold häntä? Ja kuinka kauan? Menisikö uudelleen naimisiin? Kenenkä kanssa?
Kaikki leskimiehet rientämällä riensivät kihlautumaan. Tuskin jaksoivat odottaa laissa määrättyä puolta vuottakaan. Tietysti Aarnold tekisi samoin. Ensi vuonna ehkä näillä ajoin oli täällä joku jo hänen sijassaan. Hänen jälkensä olivat peitetyt, häntä tuskin muistettaisiin. Aarnold ehkä rakastaisi sitä toista paljon enemmän kuin häntä. Tässä samassa sohvassa ehkä istuivat sylitysten yhdessä, Aarnold ehkä vakuuttaisi, kuinka vähän hän enää Selmaa ajatteli, kuinka hän vasta nyt oli oikein onnellinen, vasta nyt tunsi oikeata lempeä. Selman sydäntä poltti, näitä kuvitellessa ja vedet juoksivat virtana hänen silmistään. Mutta hän piti tavallisesti varalta, ettei Aarnold yllättänyt häntä itkemästä, sillä kuinka hän voisi selittää syyn?