Sitä paitsi Aarnold ei suvainnut turhanpäiväisiä tunteita. Sen hän tuli huomaamaan kerran, kun seminaarille oli sopivan ilman vuoksi keskellä päivää annettu luistinlupa ja Aarnold sillä tavoin tuli äkkiarvaamatta kotiin, vaikka juuri oli mennyt tunnilleen. Selma virui sohvallaan silloin parastaikaa ja itki. Hän oli kuvitteluissaan tullut sille kohdalle, jossa Arnold toisen rouvansa kanssa kulkisi käsitysten hänen haudallaan. Hän näki selvästi, kuinka he nojautuivat toisiaan vasten, kuinka Aarnold puristi rouvan kättä ja katsoi häneen lempeästi. Ja tuo rouva oli kukoistavan kaunis, paljon kauniimpi Selmaa.
Olikin hirveätä, kuinka rumaksi hän oli käynyt. Posket kalpeat, silmät raukeat ja elottomat, kasvot keltaisia laitumia täynnä. Miksi hän oli niin muuttunut? Siitäkö syystä oli Aarnold käynyt hänelle kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Sillä kylmä ja välinpitämätön hän oli, sen hän osoitti selvästi joka päivä. Kävellytti häntä nyt tosin, ja piti hänestä vähin huolta, mutta se oli kaikki vain tuon syntymättömän tähden hänen kohdussaan, ei hänen itsensä tähden, sen hän tiesi varmaan! Ja taas tuli kuva eteen hautausmaalta. Aarnold ja nuori rouva hänen kainalossaan. Selma koetti ottaa selkoa tuon naisen kasvoista.
Mutta samassa Aarnold tuli sisään.
—Ajattelin, että menisimme ehkä kävelemään vielä, kun siellä on niin kaunis ilma.
—En minä jaksa.
Selma painoi kasvojaan alemmaksi.
—Et jaksa? Kyllä sinä jaksat—koetetaanpas. Mitä—sinä olet itkenyt?
Mikä sinua vaivaa?
—Ei mikään.
—Ei mikään? Hm.
Hän kääntyi ikkunaan, mutta syrjästä Selma näki, kuinka otsa meni ryppyyn ja kasvot ilmaisivat tyytymättömyyttä. Vuoden päästä ne ehkä hehkuivat rakkautta ja lempeä sille toiselle. Siinä oli vihaa tuossa katseessa, jonka hän nyt heitti mieheensä.