—Voi,—kun oltaisiin jo aamussa.—Auttakaa—nyt tulee polte.
Hän heitteli itseään tuskissaan.
—Hiljaa, hiljaa, varoitti rouva. Tarttukaa kiinni tänne käsiini.—Ai, ai, te ihan rutistatte ne murskaksi.
Selma oli milloin mustan puhuva, suonet otsassa pullistuivat, kaikki jänteet pingoittuivat. Ja kun polte pariksi silmänräpäykseksi helpotti, hän jäi hervottomana vuoteelle, kalpeana taas kuin kuolema, kasvot hiestä märkinä, silmät rauenneina. Ei jaksanut enää puhuakaan, kuolema oli lähempänä kuin elämä ja kuolema lupasi rauhaa, lepoa, kipujen loppua, mutta elämä ei hellittänyt, se kutsui tuskiin takaisin, taistelemaan yhä vaivojen kanssa.
Hiljaisesti puhelivat keskenään Aarnold ja rouva tuskien väliajoilla, se soi hänen korvissaan kuin kaukainen surina.
Yö oli kulunut aamupuoleen, kivut yltyivät.
—Kärsivällisyyttä, sanoi rouva, hyvä tulee.
—Vieläkö kauan?
—Tunti tai pari.
Ne kuluivat vihdoin nekin. Kello oli neljännestä vaille kuusi, kun rouva irrotti lapsen pois ja parku kuului.