—Niin, Selma, teethän sen?
—Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen.
Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.
—Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti niinkuin muidenkin.
—Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene toiseen seuraan.
Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään suostui sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin.
Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi enää kirjoista etsiä.
Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eihän runous muuten runoutta ollut!
Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan huomanneet.
Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.