—Niin, katselkaa vaan, ajattelin, katselkaa oikein mielin määrin. Tässä näette jotain, joka ei soinnu yhteen teidän määräyksienne kanssa sopivista elämän tavoista.
Mutta sitten nousi viha.
—Mitä te katselette? Mitä kuulun minä teihin. En tunne teidän tunteitanne, en ajattele teidän ajatuksianne, en usko enkä toivo, mitä te uskotte ja toivotte. Teidän ilonne eivät ole minun ilojani, teidän surunne ei minun surujani. Vieraat olemme toisillemme, eri maailmaan me kuulumme—jättäkää minut rauhaan.
Yhä nuo uteliaat silmät minua kumminkin vaivasivat. Oloni kävi kiusalliseksi. Tein äkkinäisen päätöksen ja läksin pois, läksin kesken saarnan, kesken kirkonmenon.
Tulin kadulle ja tunsin olevani—yksin.
Yksin, yksin! Voi, kuinka yksin!
Sieluni oli reväisty irti muiden yhteydestä ja heitetty kauvas pois, autioille aloille. Kotiutuisiko se siellä koskaan, saisiko koskaan rauhaa?
Ihmisiä kulki ohitseni. Taaskin noita vieraita raakoja katseita!
Rintaani pöyristi, minä pakenin.
Suunnitin askeleeni kaupungin länteiseen syrjään ja nousin ylös sille kalliolle, joka aina oli ollut lempipaikkojani. Ylös, ylös, ylimmälle huipulle saakka. Oi, jospa olisin vielä korkeammalle päässyt!
Mutta siihen täytyi pysähtyä. Loin silmäni alas.