Ja seuraavan kehoituksen olisin antanut niille kaikille, jotka totuuden olivat löytäneet:
Menkää ulos kaikkeen maailmaan, saarnatkaa evankeliumia, etsikää kadonneita. Elkää säästäkö vaivojanne, olkaa ahkeria työntekijöitä herran viinamäessä.
Mutta—mitäpä olisin sillä voittanut? Mielipuoleksi olisivat minua luulleet. Pilkan ja naurun alaiseksi olisin tullut, minua olisi sakoitettu kirkonhäiritsemisestä, kaikki olisivat osoittaneet sormeaan ja sanoneet: »tuo, se olisi vietävä Niuvanniemen hulluinhuoneesen».
Kenties he olisivat oikeassa? Kaikki muut istuivat niin tyyneinä ja rauhallisina; ei pienintäkään epäilyksen merkkiä kenenkään kasvoissa. Tyytyväisinä he varmaan kirkonmenon lopetettua palajaisivat kotiinsa, varmasti uskoen itsekukin olevansa yksi noista »valituista», joita taivas odotti. Minä yksin olin rauhaton, tyytymätön.
En eroittanut enää mitään. Kaukaisena huminana kaikui vaan korvissani papin ääni saarnastuolista, ja elottomilta haamuilta näyttivät minusta nuo hiljaiset, liikkumattomat sanankuulijat, joita kirkko oli täynnä.
Puristin molemmin käsin otsaani ja painuin alas penkkiin. Miksi niin levottomana kuohui veri suonissani, miksi se niin kolkosti takoi aivojani? Miksi niin tuskallisesti ahdisti rintaani, miksi paloi koko olemukseni kuin tulessa?
Mitä varten tuonlaiset valtavat myrskytunteet? Turhuutta kaikki! Viisaita olivat nuo muut; vähemmällä vaivalla he pääsivät. Ja onnellisia he olivat lujassa, horjumattomassa uskossaan.
Mutta lakastunut oli taaskin ihana toivoni ja riemuni oli mennyt kuin tuuleen. Virvatulta olin takaa ajanut; pettymystä seurasi kaipaus ja ääretön tyhjyys.
Sen tiesin nyt, ettei täällä ollut se elämänlähde, jota etsimään olin lähtenyt; eikä täällä minun sielulleni ravintoa löytynyt. Löytäisinkö sitä mistään?
Kuumat kyyneleet täyttivät silmäni ja kastelivat poskeni. Minä itkin, itkin niinkuin lapsi itkee. Mutta surunikin vallassa tunsin, kuinka lähempänäolevien silmät oudoksuen kääntyivät minuun.