LAIN MUKAAN.
I.
Oli Toikan vaimo vielä kaunis ja pulska ihminen, vaikka hänellä olikin kolme pientä lasta, joiden väliä korkeintaan oli puolitoista vuotta. Mutta ihmekö tuo! Hän vasta juuri täytti kaksikolmatta, eikä kauneus sillä ijällä sentään niin äkkiä lähde. Ei varsinkaan silloin, kuin sitä pikkuisen hoitaa. Ja Toikan Maria tiesi panna arvoa hempeille kasvoilleen ja komealle vartalolleen, sillä niiden avulla hän voitti kaikki puolelleen, erinomattainkin miehet. Tuskin hänen oma Villensäkään olisi hänestä muuten niin paljon pitänyt, se kun vielä oli hänelle yhtä hellä kuin ennen sulhaspoikana ollessaan. Pikkuruisen luulevainen välistä, mutta se ei haitannut vähän vähääkään. Maria melkein tahallaan häntä aina hiukan kiusoitteli, sillä hänestä oli niin hauskaa nähdä, kuinka hän sai tuon terveen ja rotevan miehen vapisemaan mielenliikutuksesta. Ville oli mieheksi muuten tavattoman hyväluontoinen, mutta tuonlaisissa tilapäissä hän saattoi vimmastua niin, että silmät tulta iskivät. Maria nauroi sydämmessään ja antoi hänen tuskitella hetken. Sitten meni viereen istumaan, kietoi kätensä kaulaan, silitteli poskea, tuota karkeata poskea, ja nauroi pois kaikki pahat tuulet. Helposti ne sillä keinolla tavallisesti läksivätkin. Ville repäisi hänet syliinsä semmoisella voimalla, ettei siinä mikään mahti maailmassa olisi uskaltanut väliin mennä. Ja sitten oli vähällä tukehuttaa hänet rajulla hyväilyllään.
Noinko olisi häntä miehensä rakastanut, jos hän olisi ollut ruma? Kyllä kai! Alla armojen olisi pitänyt ja työtä olisi vaatinut kuin orjalta ikään. Niinpä näkyivät tekevän muutkin miehet, joilla vaan oli kuihtunut ja ennen aikojaan vanhentunut eukko.
Sievemmästi kävi Maria puettunakin kuin toiset. Ne häntä siitä syystä kadehtivat, mutta väliäpä sillä! Itse olisivat kyllä mielellään tahtoneet olla hänen sijassaan. Kadullakin aina herrat pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä ja ellei vaan sattunut hattupäisiä naisia läheisyyteen, niin huudahtivat: »helkkaria, kuinka kaunis tyttö!» Se se aina kutkutti Marian povessa ja veti suuta nauruun. Hän puri huivinsa nurkkaa ja loi viekkaan katseen taakseen, ilman vaan ruojusissaan, että sai hupsut juoksemaan jälkeensä. Eikä enempää tarvinnut, ennenkuin jo seurasivat häntä kiiluvin silmin kuin himokkaat elukat ikään. Ja sekös Mariasta oli hauskaa! Hän kuljetti heitä katua ylös, toista alas, pujahti sitten äkkiä omasta portista sisään ja piiloutui liiteriin. Herrat nolostuivat, kun ehtivät pihaan eivätkä enää häntä nähneet. Katselivat ympärilleen ikänsä ja aikansa, tirkistelivät ikkunoihin ja aukaisivat kaikkia ovia, mutta harmissaan täytyi heidän vihdoin mennä tiehensä, kun eivät häntä mistään löytäneet. Sitten hän kertoi ilveilynsä kaikki Villelle. Eikä Ville siitä semmoisesta tavallisesti ollut milläänkään, saihan heittiöitä hiukan narrata, ei ne parempaa ansainneet. Nauroi hän vaan makeasti mukaan, varsinkin kun sattui olemaan joku tuttu herra, jolle Maria oli antanut oikein pitkän nenän.
Mutta kerran, mikä hänelle lienee iskenyt päähän, kun rupesi intoilemaan eikä tahtonut tulla järkeensä enää lainkaan. Viime syksynä se oli. Maria oli perunan nostossa silloin tehtailija Oppmannilla. Sai hyvän palkan, paremman kuin muut, sillä »hän oli riski työntekijä», niinkuin patruuni sanoi. Itse seisoi patruuni uskoa luona ja katseli, kuinka Maria jalkansa avulla työnsi lapion maahan, nosti juuret ylös ja kumartui sitten poimimaan perunat vakkaan. Ei hän sitä työtä niin ihmetellyt, sen Maria hyvin tiesi. Näki hän sen noista pienistä, hehkuvista silmistäkin, vaikkei ollut mitään ymmärtävinään, tekeytyi vaan viattomaksi, kun patruuni koetti häntä mielistellä.
Houkutuksiakin alkoi tulla, mutta niitä ei Maria ollut kuulevinaan. Ei tahtonut loukata kieltämisellä, sillä sitten ei hän ehkä olisi saanutkaan niin suurta palkkaa.
Ja raha oli heille tarpeen. Villen ansiot eivät enää tahtoneet oikein riittää, kun perhe lisääntyi. Keväällä he jo yhteen aikaan olivat hyvinkin tiukalla. Lapset sairastivat eikä saanut Ville työtä moneen viikkoon. Silloin tuntui elämä tukalalta. Maria tuskitteli sydämessään ja katui kerran sekä toiste, että niin aikaiseen oli mennyt naimisiin. Mikä ihme lieneekin riivannut, kun kahdeksantoista vuotiaana jo miehelle läksi. Juuri kuin ei siihen iloon olisi vähemmällä ennättänyt.
Sitten lapsia heti ja niiden mukana surut ja huolet. Muut hänen ikäisensä tuolla leijailivat yhdestä lystistä toiseen. Vaan hän ei tiennyt nuorena olleensaksan.
Niin päin hän silloin mietti. Mutta kesä tuli, lapset paranivat ja Ville sai taaskin työtä. Ei ollut hätää, enää. Maria osti itselleen uudet vaatteet ja oli pian yhtä reippaalla mielellä kuin ennenkin. Köyhyyttä ja puutetta hän kuitenkin siitä lähtien kammosi pahemmin kuin ruttoa. Torjui jo kaukaa pois sen ajatukeen, että nuo mahdollisesti vielä toistekin heitä tapaisivat.