Oliko ihme, jos hän nyt halusta otti rahaa, milloin sitä vaan jollakin keinolla sai ansaituksi. Hän palkkasi pienen kasvavan tytön kotiin lapsia hoitamaan, että itse pääsi perunan nostoon, vaikkei sitä tehdessään aavistanutkaan, että se hänelle niin hyvin luonnistaisi. Muille kun maksettiin vain markka päivältä, hänelle puolitoista. Kyllähän akat virnistivät, vilkkuivat tavantakaa patruuniin ja häneen, ja hyvin hän arvasi, mitä niillä oli mielessä. Harmitti se häntä, korvalle olisi tahtonut lyödä mokomia. Mutta patruunaa hän ei uhallakaan väistänyt. Mitä pahaa siinä, jos hän laskikin hiukan vallatonta leikkiä ja yhtämittaa seisotteli hänen vieressään, kun ei kumminkaan sen pitemmälle menty!
Pelästyi hän kumminkin sitten eräänä päivänä, kun tuo ruoja alkoi tahtoa häntä illalla myöhään tulemaan Puijon rinteelle. Ja niin pani tiukalle, että aivan oli Maria puolivälissä hänen kanssaan. Koetti ensin nauraa ja lyödä leikiksi, mutta hätääntyi jo kun patruuni alkoi käydä yhä kiihkeämmäksi.
—Herra jumala, olkaa hiljaa, ettekö näe, kuinka kaikki meihin katsovat. Menkää, hyvä patruuni, pois.
—Lupaatko tulla? Sitten menen paikalla.
—Me olemme onnettomia.
—Minä odotan sinua siellä metsässä, likellä ruutikellaria.
—Elkää edes katsoko minuun. Väistykää hiukan loitommaksi.
—Kello kahdeksan säntilleen. Silloin on jo pimeä. Minä vihellän, niin osaat luokse.
—Antakaa minun olla, hyvä patruuni, antakaa minun olla. Mitä te minusta, toisen miehen vainosta, onhan teillä muita.
—Minä en sinua päästä, kuuletkos, en, vaikka sinulla olisi kymmenen miestä.