Likeisillä portailla soitettiin nyt kelloa. Sisältä kuului posetiivin ääni, väkeä tulvasi sinne ja Antti meni myös. Se oli panoraama. Ympäri huonetta oli asetettu kauniita ja kallisarvoisia voittokaluja, jotka muka arvan kautta olivat saatavina. Arpa maksoi markan ja Antti koetti onneaan. Sai kun saikin pienen sokuriastian, jommoisen Elsa oli kotipitäjän kauppiaalta ostanut kolmella kymmenellä pennillä. Taas tuli vahinko,—mutta jotakin se lystikin maksaa, ja saihan täällä samalla hintaa katsella huonoja kuvia himmeitten suurennuslasien lävitse. Antti läheni silmillään yhtä lasia ja koki saada selville, mitä se kuva oikeastaan merkitsisi, jonka hän siinä näki edessään.
—Täälläkö sinä junkkari oletkin, kuului samassa tuttu ääni hänen korvissaan ja Matin käsi ravisteli häntä olkapäästä.—Käy mukaan, minulla on täällä muutamia hyviä tovereita.
Antti seurasi Mattia. Kävellessään kadulla sattui hän vilkaisemaan uutta nuttuansa, ja—pettivätkö silmänsä, vai oliko kaikki noiduttu— uusi, harmaa nuttu oli muuttunut aivan kirjavaksi. Sade oli sen kostuttanut, juutalaisen maali oli liuvennut ja hänen päällään oli nyt vanha, kulunut, maalilla tahrailtu takki.
—Matti, sanoi hän seisahtuen, katsos veli kulta vähän tätä uutta takkiani!
—Hm—»kauniit on paikat, sanoi Lintu-Jussi».
—Mitä sinä tästä arvelet?
—Arvelen, että juutalainen sinut petti.
—Samaapa melkein minäkin epäilen. Mutta kuules, Matti, tämä on vähän häpeällistä.
—Kyllähän se niin on, on kai.
—Antaisinko hänelle selkään, vai veisinkö hänet oikeuteen?