—Niin, sitä asiaa sietää harkita.
Antti olisi kernaammin heti lähtenyt juutalaiselle kovaa näyttämään, mutta Matti otti häntä käsivarresta ja vei hänet mukanaan—kapakkaan.
* * * * *
Oli seuraava aamu. Antti heräsi, hieroi silmiään, katseli ympärilleen, hieroi taaskin silmiään, mutta näky ei muuttunut. Missä oli hän? Pelkällä lattialla oli hän maannut ja ympärillään, niinikään lattialla, makasi koko joukko miehiä. Huone oli kolkko ja alaston. Ikkunat olivat korkealla permannosta ja—rautahäkit edessä.
—Jumalan tähden, olenko vankihuoneessa! Maailma musteni Antin silmissä, hän kavahti ylös ja hoiperteli ovelle. Se oli lukittu. Mutta kuka on tuo mies, joka suullaan makaa kynnyksen edessä?
—Matti, sinäkö se olet? Matti, nouse ylös ja katso, mihin olemme joutuneet——Matti——Matti——etkö jo herää——
Hän tarttui Matin käteen——oi suuri Luoja——se oli kylmä! Antti nosti hänen päätään, lattialla oli verta,——veri oli myös hyytynyt ruumiin huulille ja sieramiin.——Matti oli kuollut,—kuollut,—ja missä tilassa!
Tuskan hiki nousi hänen otsalleen, sydäntä kovin ahdisteli, hän puristi käsillään päätään.—»Oi taivaan Isä, mitä tietä jouduin tähän helvetin esihuoneesen», huokasi hän. Mieleen juohtui nyt kapakka. Siellä oli juotu, riidelty, tapeltu. Sitten puhuttiin varkaudesta, huudettiin poliisia, vihellettiin ja—enempää ei hän muistanut——
—Miehet, miehet, nouskaa ylös! Täällä kuolema on käynyt tänä yönä!
Toinen pää toisensa perästä kohosi lattiasta ja tylsät silmät kääntyivät kaikki Anttiin, joka istui tuvan ainoalla rahilla. Tämä osoitti Mattia. Miehet haukottelivat ja ojentelivat kankeita jäseniään. Sitten vähitellen virkistyivät, nousivat ylös, tarkastelivat likemmin ruumista ja päättivät hengen jo auttamattomasti lähteneeksi.