—Huutamatta siellä. Hyi, semmoista pahaa poikaa. Antaako äiti sinulle tukkapöllyä, häh? Näytä sille nukkeasi, Liisa.
—En minä näytä, se repii, ruikutti Liisa.
—Eikä revi, ja voithan sinä varoittaa. Elä itke mutus, elä, elä!
Mutta »mutus» kun kuuli äidin äänen, äityi kahta kovemmin huutamaan. Toiset häntä viihdyttääkseen huiskivat ja taputtivat käsiään, hyppelivät ja laulaa rallattivat. Siitä syntyi semmoinen melakka, ettei korviaan pitänyt.
Ei Maria kuullut, kun vieras poika tuli sisään, sillä hän sattui silloin juuri olemaan selin oveen, uunin nurkkaa pestessään.
Poika seisoi hyvän aikaa lakki kädessä ja ryki, ennenkuin Maria älysi.
—Hyi, herra siunaa, kuinka säikähdin! hän huusi ja nousi ryömyltään ylös polviensa varaan. Mitä asiaa? Hiljaa, lapset, että kuulee puhetta.
—Patruuni Oppman lähetti sanomaan, että—
Maria ei kuullut enempää. Hän sävähti punaiseksi ja käsi putosi hervottomana alas. Sitäkö kymmenmarkkasta se nyt lähetti perimään?
—En kuule.—Liisa, herkiä, jumalan luoma, eihän se sinun kiljumisestasi kumminkaan välitä. Sanomaan, että mitä?