Ville sieppasi korennon ovipielestä ja meni hätään. Löi oikeaan ja vasempaan minkä ennätti ja teki puhdasta jälkeä missä vaan liikkui. Mustilaiset juosta vilistivät metsää kohden; Ville perässä, korento pystyssä. Mutta hän oli paljain jaloin ja puolittain alasti, Korhonen ja Räsänen samoin. Sen vuoksi eivät nämä seuranneet, vaan huusivat häntäkin takaisin.
—Anna juuttaiden olla; palellut! kuului Korhosen varoitus pihasta, kun
Ville jo oli puolitiessä kujaa.
Ei hän tahtonut malttaa. Kovin teki mieli ottaa heidät kiinni ja lyödä kintut poikki jok'ainoalta että muistaisivat toisen kerran pitää kyntensä matkamiesten kuormista erillään.
Mutta niitä oli monta siellä edessä päin, hän yksin. Jalkoja sitä paitse poltti pakkanen kuin tulessa. Hänen täytyi perältäkin jättää heidät rauhaan.
Kun hän tuli pihaan jälleen, olivat toiset jo tuvassa. Sinne hänkin aikoi, vilkaisi kumminkin kuormaansa ensin.
Säikähti ja kirosi. Eihän se ollutkaan entisellään? Niinimattoa oli revitty peränurkasta, ja kun tutki reikää, näki selvään että sokuritoppa siitä oli viety.
Ei muuta kun takaisin samaa päätä, ja niin tulisessa kiireessä, ettei joutunut edes huutamaan toisia avukseen. Eikä hän heitä kaivannut, ei muistanutkaan; yksin olisi mennyt tällä hetkellä vaikka satoja tuhansia vastaan. Sitä vaan pelkäsi, ettei hän heitä enää saavuttaisi eikä löytäisi. Mutta kun maantielle pääsi, hän heidät jo näki vaimoineen, lapsineen ja kaikkine rössyineen. Pian mustilaisetkin hänet älysivät, ottivat ensin juoksua eteenpäin, mutta pysähtyivät sitten äkkiä, jättivät tavarat ja huonomman joukon paikoilleen ja kääntyivät itse takaa-ajajaa vastaan.
Ottelu syntyi, kamala ja kiukkuinen. Etempänä vaimot uhkailivat ja parkuivat, lapset itkivät hätääntyneinä. Mutta miehet purivat hammasta, iskivät toisiinsa kiinni, kiroilivat ja kiehuivat vihasta. Ville huhtoi korennollaan kuin karhu, mutta erään mustilaisen kädessä välähti puukko. Ei hän sitä huomannut, vaan kun selkää rupesi kuumentamaan, ynmmärsi hän saaneensa haavan. Voimat samassa vähenivät, hän lyötiin maahan ja korento putosi kädestä. Niskaa kylmensi ja jalkoja; korvissa humisi, silmät pimenivät. Mustia haamuja liikkui ensin ympärillä, etenivät sitten ja katosivat.
—Jokohan kuolen?
Se oli viimeinen ajatus, joka nousi hänen mieleensä. Mutta sekin sammui pian, kaikki raukesi ja pysähtyi kuin hiljaiseen uneen ikään.