Sievänlaisessa hutikassa he olivat kaupungista lähtiessään. Ville ei ollut mikään juoppo, mutta viisi markkaa kun sai käsirahaa, niin osti hän sillä pullon viinaa kumminkin matkalle. Ryypyt otettiin ja luonto nousi sen verran, että maailma tuntui keveältä ja ilo tunki esille milloin rallatuksissa, milloin vallattomissa sätkäyksissä ohikulkeville tai tarpeettomissa huudoissa hevosille.
Ville varsinkin riemastui, sillä tämä oli hänelle uutta ja virkistävää vaihtelua entiseen alinomaiseen kirvestyöhön. Sattui vielä lisäksi olemaan kaunis ilma. Aurinko paistoi kirkkaasti ja jää oli kuin peili; maakannaksien yli päästessä pani vaan tinkaa, mutta eihän noita, jumalan kiitos, varsin tiheään ollut alkumatkalla. Siinä kun hän vatsallaan kuorman päällä ojenteli, milloin hiljaa hyräili, milloin rallatteli niin, että Räsänen, joka edellä ajoi, kääntyi irvistäen katsomaan, heräsi hänessä vähitellen rohkeita ja iloisia tulevaisuuden tuumia. Hän päätti hankkia itselleen hevosen, tavalla millä hyvään, vaikka velaksi. Sitten hän rupeisi ajuriksi ja kävisi talven aikaan rahtia. Sillä tavoin hän ansaitsisi enemmän, niin, tietysti paljonkin enemmän, ja itse pääsisi helpommalla, eihän tämä ollut työtä eikä mitään, hauskaa ja iloista elämää vaan. Sai olla omassa vapaudessaan ja nähdä maailmaa. Toista vallan!
Hän hihkasi riemussaan, sivalsi hevosta piiskalla selkään ja antoi mennä toisten sivu. Päivä oli kirkas, mieli kevyt ja tulevaisuus loisti eteen valoisampana kuin milloinkaan ennen. Ei hätää mitään! Hän heilahutti vieläkin piiskaa, hevonen karkasi kuin syötävä eteenpäin, toiset jäivät pitkän matkaa jäljelle, varsinkin Korhonen, jolla, polosella, oli onnettoman huono hevonen. Kun maakannas alkoi lähetä, hän ajoi käyden, pani tupakan ja odotteli toisia.
Yökortteerissa ei tahtonut Ville saada unta. Hän oli vaan ajavinaan; kun silmänsä ummisti, tunsi, kuinka reki luisti eteenpäin, näki hevosen ja jään, kuuli jalan kopseet, sieramien puhalluksen ja kitinän reen alla. Sitten tuli pelko kuormista ja hevosista, että jos ne kuka vie. Omiaan, tietysti, etupäässä ajatteli. Tuon tuostakin täytyi nostaa päätä ja kuulustaa, kun luuli ulkona kolisseen. Eikä monta minuuttia kulunut, ennenkuin taas meni katsomaan oliko kaikki paikoillaan.
Muut nukkuivat rauhassa. Kovin olivat huolimattomia Villen mielestä.
—Ihme ja kumma! hän päivitteli aamulla, kuinka sikeässä te makasitte. Ette suinkaan olisi tienneet mitään, vaikka olisivat vieneet sekä kuormat että hevoset.
Toiset vaan nauroivat.
—Tottumus sen tekee, sanoi Korhonen. Jahkapahan olet muutamia vuosia käynyt rahtia, niin kyllä opit sinäkin. Luissaan sen meikäläinen tuntee, milloin vaara pyörii.
Seuraavana yönä otti väsymys kumminkin Villestä vallan. Hän oli juuri päässyt makeimpaan uneen, kun Korhonen äkkiä hyppäsi vuoteeltaan ja saimeasti kiroten ryntäsi ovesta pellolle. Räsänen siihen heräsi, töyttäsi Villeä kylkeen ja oli samassa silmänräpäyksessä ulkona.
Ville ymmärsi, että nyt oli paha merrassa. Hän ehätti kuormien luokse; hevoset he arvon olivat tässä talossa saaneet lukolliseen liiteriin. Mutta ennenkuin hän joutui maillekaan, kuului pihasta armotonta huutoa, jyskettä ja tappelua. Korhonen ja Räsänen olivat tulisessa kahakassa mustilaisten kanssa, joita koettivat ajaa pois kuormien kimpusta.