—Saatanhan minä lähteä.
—No, päätetään sitten niin. Maanantai-aamuna tulette varhain tänne kuormaa laittamaan.
Kadulla vasta Ville taas vähitellen pääsi tolkkuunsa. Ensin häntä harmitti.
—Voi perhana, hän ajatteli, mikä minulta vei rohkeuden? Ihmisiähän ne ovat nekin, ei sen kummempia. Kahdella jalalla kävelevät, ihan niinkuin minäkin. Hitto vieköön! Siinä seisoin kuin mikä justiin, mitähän sekin neiti minusta ajatteli? No, ihme kumma, että pitää olla semmoinen tallukka!
—Noh … mielelläni sinne nyt kumminkin menen. Enemmän tulee päiväpalkkaa kuin puunhakkuulla,—ja onhan sentään toista kun pääsee liikkumaan…
Hän oli jotenkin hyvällä tuulella kotiin palatessaan. Käski Marian laittamaan kalakukkoa evääksi.
—Ja kaksi viikkoa sinä viivyt poissa? kysy Maria.
Aavistus nousi hänelle poveen, joka pelotti ja houkutteli samalla. Miksi patruuni kääntyi juuri Villeen, jota ei tuntenut ja jota ei koskaan ennen ollut työssään pitänyt? Mutta kun Ville ei näyttänyt mitään epäilevän, karkoitti hänkin sen ajatuksen mielestään ja rupesi hommaamaan evästä kiireimmän takeen.
IV.
Ville yhtyi kauppias Hellmanin rahtimiehiin, jotka myöskin veivät kuormia Kajaanin markkinoille. Tuttuja molemmat, Korhonen Savilahdesta ja Räsänen Sorsasalosta. Heidän seurassaan oli hänen rattosampi ja turvallisempi kulkea, sillä he olivat paljon käyneet rahtia ja Kajaanissa matkustaneet jo monet kerrat.