—Patruuninko omalla hevosella?
—Niin.
—Joko sinne pitäisi milloin lähteä?
—Maanantai-aamuna.—Hän heitti syrjästä silmäyksen Villeen ja kääntyi sitten taas papereihinsa.—Pari viikkoa siellä korkeintaan menisi. maksun suhteen … antaisin teille kaksikymmentä markkaa siitä reissusta.
Nuoren herran silmät tulivat esiin sanomalehden toiselta puolen:
—Ä de inte för mycky?
Mutta kun vastausta ei tullut, väisti hän lehden taaskin kasvojensa eteen eikä sen koommin mitään virkkanut.
Ville katseli patruunin leveätä selkää ja lyhyttä, paksua niskaa. Hän koetti päästä tajuunsa; kierteli lakkiaan, omaa, tuttua lakkiaan, ja pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse. Mutta selvän ajatuksen päästä ei hän sittenkään tahtonut kiinni saada. Soitto yhä humisi viereisestä huoneesta, ja kaikki oli täällä niin hienoa, että hän vasten tahtoansakin rusi tuntemaan itsensä kovin halpa-arvoiseksi.
Patruuni kääntyi nyt päin.
—No, mitä sanotte? Suostutteko, vai—?