Mutta kylässä keitettiin kahvit, eihän sieltä niin pian päässyt. Ja pitkiin puheisiin he joutuivat. Soinisen emäntä tiesi kertoa kummia juttuja. Kettunen oli karannut vaimonsa luota ja lähtenyt laivassa eteläänpäin erään nahkurinsällin vaimon kanaa Savilahdesta. Kettuska aikoi mennä Helsinkiin perästä miestään hakemaan.
Maria päivitteli, he päivittelivät sitä molemmat.
—Semmoisia ne miehet ovat! Tekisipä tuon joku vaimo, he sanoivat.
Eikä tullut kumpikaan ajatelleeksi, että olihan siinä tosiaankin vaimo toisena säikeenä.
Soiniskalla oli kangas parast'aikaa kuteilla, kaunista ristikirjaista mallia, sinipohjaa, punaista ja valkeata rannut. Semmoista olisi Mariakin pannut; lopun olisi sitten lapsia varten kutonut pelkällä sinisellä, että olisi tullut tummempaa eikä niin lian ottavaa kuin tämä valkovaltainen.
Hän puhui nyt Soiniskalle kangashommasta ja miten se oli mennyt myttyyn. Kysyi olisiko saanut häneltä kangaspuita lainaan.
—No, veikkonen, mielellä hyvällä, sanoi emäntä. Tuollahan ne seisovat joutilaana liiterissä ja minulta olisit saanut kaikki verstaat, niidet ja pirran, niitä on minulla jos kuin, enkä niistä mitään hyyriä olisi tahtonut.
—Ihanko todella? Sinäpä vasta hyvä ihminen, kiitteli Maria, mutta hän huokasi kohta sen jälkeen, sillä raskasta oli ajatella, kuinka mainiosti kaikki olisi menestynyt, jos hän vaan olisi lankoja saanut.
—Hanki rahaa vaikka kiven kulosta, kehoitti Soiniska ja osta lankoja.
—Voi, rakas sielu, enhän minä niitä mistä hanki, ja kiven kolosta niitä taitaisin vähin löytää. Elä edes puhu enää, pahaa tekee, kun sitä ajatteleekin. Täytyy heittää kerrassa mielestä pois koko juttu.