—Sanokoot mitä hyvänsä, minä piittaan siitä viis. Jopa käskisi—ruveta kaikkia kuuntelemaan. Juorutkoot niin paljon kuin tahtovat, minä vaan uhallakin koreilen, sillä se on omassa vallassani, ei liikuta ketään, kävin puettuna niin tai näin. Heidän kukkaronsa ei siitä kulu.
—Eipä suinkaan. Ei eipä suinkaan.
—Mutta niiden käy kateeksi. Siinä koko juttu. Kyllä minä ymmärrän.
—Ethän vaan luule, että minä sinua kadehdin?
Maria nyrpisti huuliaan, heilautti päätään eikä virkkanut mitään.
—Siinä toki erehdyt! Minä en ikinä maailmassa tuommoista päälleni panisi, vaikka ilmaiseksi saisin, saatikka että sitä vielä toiselta kadehtisin. Ei, veikkonen, minun puolestani voit huoleti laittaa itsellesi vaatteita vaikka silkistä ja sametista.
Katri puhisi vihasta ja pauhasi niin, ettei Maria saanut suun vuoroa. Hän koetti parastaan, huusi minkä jaksoi, mutta toisen ääni vei voiton kumminkin. Riita yltyi, molemmat puhuivat yhtä aikaa, sättivät toisiaan minkä ennättivät, eivätkä säästäneet karkeita haukkumasanoja, joita heillä olikin runsas varasto.
Lapset kuuntelivat silmät ja suut avoinna, Yrjökin yksin ihmetteli ja oli koko ajan hiljaa kuin muuri.
—Laita tästä luusi, taikka potkaisen sinut pellolle! huusi Maria lopulta ja avasi samassa vieraalleen oven.
—Kyllä menenkin, enkä tuon koommin kynnyksesi yli astu, mokoma ruoja!