Lapset viimein nukkuivat, kaikki oli hiljaa, se aika lähestyi jolloin patruunin oli tapana tulla. Hän istui pallilla kumarassa ja kuunteli.
Ei tarvinnut kauvan odottaa, ennenkuin patruuni astui sisään, paksu keppi kädessä. Maria nousi häntä vastaan.
—Tulittehan kumminkin, puhkesi hänen suustaan.
Hän auttoi nuttua patruunin päältä.
—Sinä minua jo ikävöit? hymyili patruuni.
—Minua niin kauheasti peloittaa. Olen kaiken päivää ollut semmoisessa tuskassa.
—Sitä illallista eukkoako pelkäät? Tulkoonpas hän vielä kerran, niin lyön häneltä niskat poikki tällä kepilläni.
—Mutta Ville saa sen tietää ja silloin—hän väänteli käsiään eikä uskaltanut ääneen puhua—silloin on kaikki mennyttä.—Minä olen hukassa.
—Elä hätäile tyhjää, miehestäsi ei ole pelkoa. Hän on tapellut mustilaisten kanssa ja makaa henki hieverinä tiellä. Minä sain juuri sähkösanoman Kajaanista, kuorma ja hevonen ovat onnellisesti perillä.
—Villekö—jäänyt tielle—?