—Elä mene vielä, minä tarjoon tupakan.
—Kiitoksia, en välitä.
Pois hänen täytyi päästä; ei jaksanut kärsiä, että Kalle ilkkui ja ylvästeli tiedoistaan,
Omissa silmissäänkin hän Kallen rinnalla muuttui tuhmaksi kuin tallukka. Ja se harmitti,—sekä harmitti että painoi.
Jälelle hän oli jäänyt peräti. Eikä ollut toivoa yhyttämisestä milloinkaan, kun se tie oli hänen kohdaltaan kerrassaan tukossa.
Hän istui tallin kynnykselle, pureskeli varpua ja katseli maahan.
Rengit vetivät sikeätä unta vinnillä, hän yhä valvoi.
Tulevaisuutta hän siinä koetti hiukan ajatella, mutta tänä iltana se hänen mielestään oli iloton ja harmaa. Mieli kävi raskaaksi; tuntui siltä, ettei hän välittänyt mistään koko maailmassa.
Siihen nukkui viimein seinän viereen nurmikolle; ei huolinut kiivetä ylös toisten luokse tavalliselle yösijalleen. Kosteata oli ja kylmää, mutta siitä hän viis.
Vinha tuuli hänet seuraavana aamuna herätti. Vilu oli niin, että hampaat suussa kalisivat. Mutta sille hän kyllä neuvon tiesi. Valjasti hevosen auran eteen ja meni kyntämään. Siellä kun oikein voimiaan ponnisteli, niin tuli kait' lämmin. Semmoisella innolla hän ei koskaan ennen auraa multaan painanut kuin nyt.
Tahtoivat nuo illalliset synkät ajatukset aina vähän päästä nousta uudestaan mieleen, mutta kun silloin tarttui järin kovemmasti auran kurkeen, niin äkin ne haihtuivat.