Mutta huulilla näkyi pilkallinen hymy.
Kalle herra tuli portaille häntä vastaan. Silmät säkenöivät kiukusta.
—Missä sinä niin kauvan viivyit? hän tiuskasi.
Samalla sai Yrjö semmoisen korvapuustin, että maailma musteni edessä ja korvat alkoivat humista. Hän ei ennättänyt vastata, ennen kuin Kalle herra antoi vielä toisen ja kolmannenkin iskun.
—Olet, ruoja, antanut sen vielä kastua! hän huusi hammasta purren.
Yrjö tunsi, että oli hän kyntänyt sen päivän. Jos hän olisi tavallisessa kunnossaan ollut, niin takaisin totta vie, olisi Kalle herra saanut runsaalla mitalla. Mutta nyt hän rupesi vaan vapisemaan ja kyynelet täyttivät silmiin. Eikä hän saanut sanaakaan suustansa. Sen verran juuri kykeni, että pakoon ehätti tallin vinnille, ennen kuin neljäs korvapuusti tuli.
Siellä renki Aaro jo oli makuulla. Hän oli vanhan puoleinen, herännyt mies. Valvoi vielä, kun Yrjö tulla puukkasi ylös ja alkoi purkaa mielensä katkeruutta.
—Mokoma syöttiläs … vasta kertana saa mennä itse … minä vähättelen … kun koko päivän olen ollut työssä … hän laiskotellut … syö ja juo eikä tee mitään muuta…
—Elä ole milläsikään, Yrjö! sanoi Aaro. Kyllä tulee aika, jolloin taivaan herra maksaa itsekullekin töittensä jälkeen. Muista rikasta miestä ja Latsarusta… Mitä siitä, jos me nyt täällä lyhyen aikaa kärsimme, kun sitten pääsemme taivaalliseen iloon, jota ijankaikkisesti kestää. Mutta Kalle herra saa, silloin vuorostaan kärsiä helvetin loppumatonta tuskaa ja vaivaa… Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys, sanotaan sanassa…
Yrjö herkesi nyyhkyttämästä ja kuunteli. Hänen mielikuvituksensa oli vireillä; elävästi näki hän edessään Kallen tulisten liekkien keskellä, hän valitti ja huusi, kasvot vääntyivät tuskasta, hän nosti kättään ylös heitä kohti, siellä missä he Aaron kanssa rauhassa lepäsivät Aaprahamin helmassa, ja hän huusi ja rukoili, että he armahtaisivat.