Yrjölle tuli paha olla.
—En minä sitä jaksaisi nähdä… Ei semmoista rangaistusta sentään muutamain korvapuustien tähden … varjele Luoja! En minä sitä tahdo… Kärsiköön hän vähemmän vaivaa tulevassa elämässä … minä vähemmän tässä, parempi sillä tavalla.
—Sinä jumalaton! Menetkö sinä Kaikkivaltiaalle määräyksiä antamaan?
—Enkä mene. Mutta minä jos täällä opetan oikeutta Kallelle, niin pääsee, poloinen, helpommalla sitten ijankaikkisuudessa.
—Tuki suusi, syntinen. Sinua paha henki villitsee … varjele korviani kevytmielisiä puheita kuulemasta!
Ei hänen niitä enää tarvinnutkaan kuunnella, sillä Yrjön silmäluomet jo painuivat kiinni ja unen helmaan uupuivat hänen sekä ajatuksensa että katkerat tunteensa kaikki.
Eikä nuo synkät mietteet kovinkaan kauvan hänen mieltänsä rasittaneet. Kesäloman kuluttua meni Kalle taas pois kirjoineen, kampsuineen ja Yrjö alkoi jälleen entistä varmemmin tuntea, että mies oli hänkin kohdallansa. Nuoruutta, voimaa ja elämän iloa uhkui suonissa, työ oli kuin huvitusta vaan; jos uupui pahasti jonkun kerran, niin kahta paremmin jaksoi seuraavalla.
Hän se oli, sen jo isäntä ja emäntäkin myönsivät, rotevin työssä ja ahkerin kaikista.
—Talon paras turva, oli isännän tapana sanoa, hukassa olisimme ilman
Yrjöä, minäkin kun tässä alan väsyä ja vanhentua.
Semmoiset puheet aina antoivat Yrjölle uutta intoa. Hän tunsi sen itsekin, ettei hän ollut mikään tarpeeton ihminen maailmassa, ja se hänen mieltänsä rohkaisi, jos tahtoikin vielä joskus painua, kun muisteli noita Kallen paksuja kirjoja, joiden sisällyksestä hän ei mitään tiennyt.