Sinä kesänä, jolloin hän täytti kaksikymmentä vuotta, nousi hänen povessaan semmoinen valtaava ilo ja elämän halu, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Laulaa hän olisi tahtonut, soittaa, lentää kotkan siivillä ylös siintävään korkeuteen ja kauvas pois maailmaa katselemaan, suuria kaupunkeja ja aavoja meriä. Toisen vuoron hän olisi halunnut syleillä jotakin, puristaa sitä vasten rintaansa niin vahvasti, ettei se olisi koskaan irti päässyt. Ja sitten saattoi taas äkkiä mieli lauhtua niin suloisen pehmeäksi, tuntui aivan kuin olisi ikävöinyt ja kaivannut jotakuta, vaikkei itsekään tiennyt ketä. Mutta sinä kesänä hänestä kaikki oli kauniimpaa ja viehkeämpää kuin ennen, lintujen laulu, metsän tuoksu, kukkain loiste, taivaan rusko ja päivän lämmin kirkkaus.
Eräänä aamuna juhannuksen jälkeen hän oli salolla aidan panossa. Ilma oli ihana, mieli kevyt ja hyvästi sujui työ. Läheiseltä aholta oli kauvan aikaa kuulunut heleä ääni. Se välistä taukosi hetkeksi, sitten alkoi taas.
Yrjö hyvin arvasi, ken siellä lauloi. Noin kirkasta ääntä ei ollut kellään muulla kuin Koivumökin Sannalla. Hän kuunteli ja toivoi, että tyttö tulisi sinne päin. Ilosta sydän hyppi, kun äänestä kuuli, että hän toden perään lähestyikin.
Hän tuli näkyviin, marjatuohinen kädessä. Yrjö teki hyvän päivän. Olisi tahtonut jatkaa puhetta, mutta sanat tarttuivat kurkkuun. Veri kuohahti, silmissä säkenöitsi ja kädet vapisivat.
Pikipäin hän vaan oli luonut katseensa tyttöön; mutta nyt jos silmänsä minne käänsi, olivat nuo punaiset posket, ja kainot, siniset silmät, nuo hymyilevät huulet ja povi, joka nousi ja laski, hänellä aina edessä.
Hän herkesi heti Yrjön nähtyään laulamasta ja astui hidastellen, ikään kuin puhuttelua odottaen, eteenpäin. Oli vähällä kadota taas pensastoon, kun Yrjö hädissään sai mainituksi hänen nimensä.
Sanna kääntyi ja koetti katsoa häneen. Ei voinut; loi silmänsä alas ja hymyili, pää hiukan kallellaan. Tuo herttainen, kaunis pää, vaaleine hiuksineen!
—Eikö sopisi levätä tässä vähän aikaa?
Sanna punastui yhä enemmän, kumartui alas ja raaputti ison varpaan kynnellä maata.
—Eipä minua väsytä, hän kuiskasi.