Valkoiset hampaat hohtivat kuin helmet huulien välissä.
—Tuolla kivellä olisi mukava istua, pitkitti Yrjö. Sanat olivat tavalliset, kuivat ja levolliset; ääni vaan hiukan värähteli. Mutta sisässä kuohui kuin tulivuoressa ikään. Hän koetti voimainsa takaa itseään hallita ja ihmetteli, eikö Sanna mitään huomannut.
Tuskinpa vaan! Sillä ujostellen hän hiipi lähemmäksi ja istui arkana kuin kyyhkynen kiven reunalla. Alas hän taas katsoi, ja varvas ahkerasti kaiverti hiekkaa.
Yrjö kävi rohkeammaksi; uskalsi jo tarkemmin katsoa häneen.
Lapsiko vai täysikasvanut?—Sillä välin, puoleksi kumpaakin. Oli kuin alkava aamurusko, tai puhkeava ruusun nuppu. Aavistusta, kainoutta ja vavahtelevaa iloa oli katseessa, jonka hän aina väliin kulmiensa alta loi syrjään, Yrjöä kohti.
—Joko Sanna on kuinka vanha? kysyi Yrjö, jotakin sanoakseen.
—Seitsemäntoista täytän kohta.
—Vuoden päästä ehkä—
Sanna kääntyi päin, kasvoissa ilmaantui kysymys.
—Mitä sitten? pääsi hänen huuliltaan, kun ei jatkoa seurannut.