—Menet jo miehelle.
—Oho! hyi!
Hän taaskin käänsi, kasvonsa pois ja peitti käsivarrella silmänsä.
Kyynäspäässä oli paikka, mutta se teki nutun hihan vaan somemmaksi.
Yrjö hyppäsi aidalle ja kurottui toiselle puolelle nähdäkseen häntä silmiin. Sanna tirkisti pikkuisen käsivarren alta ja kääntyi nauraen pois. Posket hehkuivat; Yrjö sen näki ja aikoi hypätä hänen luokseen, kun samassa risut räsähtivät läheisellä metsäpolulla ja Kalle sieltä ilmestyi heidän eteensä.
—Päivää, Yrjö, monesta aikaa. Täällä minä taas olen. Terveisiä sieltä ulkoa maailmasta! Kukas tuo hempukka? Mitä—pettävätkö silmäni? Koivumökin Sanna eikös se ole? No, totta vie, kuinka kauniiksi tytöksi sinä oletkin kasvanut. Annapas minulle kättä—katso silmiin kanssa— no-no, elä ujostele, katso nyt ylös, taikka minä suutelen sinua muuten.—Noin, kelpaahan niitä näyttää, tuommoisia silmiä.
Hän nosti Sannan päätä; Yrjö vavisten odotti, joko hän nyt suutelisi.
Mutta eipä sitä tehnyt arvon vielä. Rinnalle vaan istui.
—Marjojako sinulla on? Mitäs niistä tahdot, minä ostan? Et tiedä?
Annatko markalla?
—Eihän toki niin paljoa, sai Sanna kuiskatuksi.
—Mutta sinun täytyy istua tässä rinnalla ja syödä kanssani. No, minä jo otin, nyt on sinun vuorosi. Ota, ota, et siitä pääse. Kuule, ellet ota, niin pistän minä suuhusi.
Yrjön kädessä häilyi kirves. Maailma oli mustana hänen edessään, veri pakkaantui päähän, aivot menivät sekaisin. Kädet tahtoivat iskeä kirvestä Kallea kohti, mutta ponnistaen viimeisen väkensä hän kumminkin vielä sai itsensä hillityksi ja löi aidaksiin. Niitä hän sitten hakkasi rikki kuin raivostunut, huolimatta siitä, tekikö kirves tuhoa tai hyötyä.