—Sinä olet niin helkkarin sievä tyttö, puhui Kalle vieruskumppanilleen, samalla kuin kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja koetti vetää likemmäksi.
Sanna ponnisti vastaan.
—No, mitä sinä joutavia. Tule syliini istumaan.
Yrjö kääntyi päin, hänen silmänsä olivat veripunaiset ja kirves kohosi välkkyvänä.
Mutta samalla sujahti Sanna irti Kallen käsistä ja juosta livisti pakoon. Kalle karkasi jäljestä, huutaen, nauraen ja houkutellen. Marjatuohinen putosi maahan kumoon ja mansikat lensivät ylt'ympäri. Yrjö katseli heidän jälkeensä, oli tukehtua ensin, mutta tyyntyi, kun näki, ettei Kalle häntä tavoittanut.
Ei Yrjö monasti sinä kesänä Sannaa enää nähnyt, joskus vaan kaukaa vilaukselta. Pari kertaa sattui niin likelle, että olisi päässyt puheisin; mutta hänen silloin rupesi suonissaan niin takomaan, että rinta tahtoi pakahtua, ja ennen kuin hän ehti saada ääneen, oli Sanna jo poissa.
Tavattoman araksi oli tyttö käynytkin; ennen häntä ujous vaivasi, mutta nyt hän suorastaan pelkäsi ja pakeni ihmisten seuraa.
Kun Yrjö joutohetkinään kierteli Koivumökkiä, oli siellä aina niin autiota ja hiljaista, ettei olisi luullut elävää olentoa löytyvän likimaillakaan. Kummallinen vetovoima hänellä kuitenkin oli niille seuduille, hänen täytyi tuon tuostakin samoilla metsiä siellä ympäristöllä, nähdä asuntoa, tähystellä joka polkua ja tietä, kuulustella ja odottaa, milloin tuo hento tyttönen ilmestyisi.
Myöhempään kesällä hän eräänä sunnuntai-iltana oli metsän rinteessä, pensaan takana pitkällään. Pensaan aukosta hän tuntikauden väsymättä oli katsellut tuvan ovea, kun kuuli astuntoa ja näki miehen tulevan polkua pitkin. Oli niin hämärä, ettei oikein eroittanut, mutta hän säpsähti ja veri seisahtui hänen suonissaan, sillä aavistus hänelle sanoi, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Kalle.
Tupaan hän meni; ovi suljettiin, kaikki oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Hänen täytyi saada varmuutta. Varoen hiipi hän ikkunan luokse; se oli peitetty. Hän koetteli ovea, eikä enää ihmetellyt, että se sisäpuolelta oli säpissä.