Vasta silloin hänessä huomasi jonkunmoista mielen liikettä, kun Aaro sivumennen mainitsi, että Kalle edellisenä iltana oli lähtenyt pois eikä luultavasti nyt pitkään aikaan tulisi kotona käymään.
Sen kuultuaan pysähtyi Yrjö hiukkasen; suoristi selkänsä, veti syvään henkeä ja katsoi ylös. Ja lopun matkaa hän jo astui vähän jäntevämmin eikä sallinut Aaron enää pitää käsikynkästä kiinni.
Ei hän tämän jälkeen samalla ilolla ja reippaudella työtä tehnyt kuin ennen. Mieli oli pitkän aikaa horrostilassa, ei siinä syntynyt pienintäkään halua mihinkään eikä minkäänlaista toivoa. Lepoajat hän enemmiten oli pitkällään, muuten hänestä oli yhden veroinen tekikö työtä, tai makasiko, ja saman asian hänestä ajoi, teki mitä työtä tahansa. Teki hän vaan niinkuin käskettiin, oli niin kuin oletettiin.
Koivumökkiä hän kuitenkin karttoi aivan kuin ruttoa; ei sen koommin erehdyksestäkään niille seuduille eksynyt. Ja kohta hän pakeni, kun Sannan nimeä vaan satuttiin tuvassa mainitsemaan.
Yhä useammin hänestä aikaa myöten puhuttiinkin, erinomattain naisten kesken. Kuiskaamalla ensin, sitten jo ääneen, arastelematta. Ja aina siinä päiviteltiin, nenää pahasti nyrpistettiin ja päätä heilutettiin edes takaisin, oikeaan ja vasempaan. Ja sanottiin näinikään:
—Hyi! Nuori tyttö, tuskin muuta kuin lapsi ja yhtä kaikki jo niin turmeltunut.
Yrjönkin korville näinä puheet viimein tulivat; ei hän sitä voinut välttää. Siinä se oli vähää ennen joulua, kun asia hänelle selveni. Kummallisesti rintaa silloin repäisi; hänen täytyi päästä muitten näkyvistä pois. Aittaan meni, istui siellä pimeässä hyvän aikaa ja itki.
Sen jälkeen hänen sydämmensä oli kuin sulanut jähmetyksestään. Tyttö raukkaa kävi sääli, kun häntä kaikki ihmiset nyt hylkivät. Oikein teki mieli mennä häntä lohduttelemaan ja kerran hän taas jo löysikin itsensä metsän rinteestä, jossa entiseen tapaansa tupaa ja sen ympäristöä tähysteli; mutta kun hän sitten olisi tahtonut mennä likemmäksi sisään saakka, niin eivätpä totelleetkaan jalat. Toistaiseksi täytyi jättää käynti; mutta kun se oli yhtä vaikeata silloinkin, siirti hän yhä vielä tuonnemmaksi. Viikko vieri toisen perästä; joka sunnuntai hän siellä päin käyskenteli, mutta sisään ei vaan tullut mennyksi. Eikä hän vahingossakaan sattunut Sannaa muuten näkemään.
Eräänä iltana—oltiin jo kevät-talvessa—parjattiin häntä tuvassa tavallista enemmän. Ilkeitä herjaus-sanoja sateli naisten huulilta, eikä miehetkään niitä suuresti säästäneet.
Yrjön pisti vihaksi.