—Omaa kunniaanneko luulette tuolla korottavanne? hän kysyi tuimasti heihin katsoen. Tehköön Sanna vaikka kymmenen lasta, on hän kumminkin tuhatta vertaa parempi kuin yksikään teistä.
Mutta siitäkös vasta elämä syntyi. Voi, taivas! Tytöt sähähtivät vihasta, sylkivät ja kiljuivat kilvan, vähällä piti, etteivät tulleet silmille; miehet nauroivat. Lopulta he yksimielisesti tulivat siihen päätökseen, että Sannan viettelijä oli saatu ilmi: se ei voinut olla kukaan muu kuin Yrjö.
Tämä ei huolinut väittää vastaan; hänelle oli yhden tekevää, uskoivat he mitä tahansa. Mutta soma ajatus hänelle siinä iski mieleen, ja sitä hän hautoi seuraavaan pyhään saakka, jolloin aikoi panna sen toimeen.
Mikä esti häntä kihlaamasta Sannaa, jos tyttö vaan itse siihen suostui? Ja miksei suostuisi, hyljätty kun oli ja kaikkien ihmisten ylenkatsottava. Eikä hän tytölle vastenmielinen ollut ennen, siihen melkein uskalsi luottaa.
Palmusunnuntai silloin oli, kun hän näissä tuumissa astui mökkiin päin. Ja sen hän tunsi, ettei rohkeutta nyt puuttuisi. Sitä vaan kummasteli, kuinka hän näin myöhään oli tuohon päätökseen selvinnyt.
Kun hän siinä iloisella mielellä kulki lumista tietä, tuli Hakolan
Lotta läähättäen vastaan.
—Jesus siunaa, se kuolee, poloinen, hän huusi jo etäältä.
—Kuka?
—Sanna, Sanna!—Synnytystuskiin.
—Rohtojako menet hakemaan?