—Enkä, kun kupparia.
—Pane joutuun!
Juoksujalassa jatkoivat molemmat tietänsä. Huohottaen seisahtui Yrjö seuraavassa tuokiossa tuvan eteen. Sisästä kuului valitusta, hän raoitti ovea. Siellä makasi Sanna vuoteella, suonenvedon tapaisesti hän molemmin käsin puristi sängyn laitaa, ruumis kyyristyi kokoon, ja pää oli pudonnut tyynyltä pois. Hän käänsi tuskasta vääntyneet kasvonsa oveen päin, haikea avun pyyntö silmissä. Mutta Yrjön nähtyään hän parkaisi, koetti kätkeytyä peitteesen ja huusi: pois, pois!
Äiti, joka istui uunin kupeella, kurotti päätänsä esiin.
—Ei saa tulla! hän mutisi.
Yrjö vetääntyi takaisin; mitäpä hänellä siellä olikaan tekemistä. Pölkylle istui seinän viereen, lähelle ikkunaa ja katseli polkua, josta odotti kupparia tulevaksi. Vähän väliä kuului sisältä vaikerrusta, milloin heikompaa, milloin taas tuskallisen kovaa. Yrjö silloin herkesi aina hengittämästä ja puristi käsiään niin että luut ratisivat. Eikä näkynyt kupparia!
Mutta vihdoin viimein hän kumminkin tuli.
—Joutuun, joutuun! huusi Yrjö ja nousi seisoalleen.
Sarvet kalisivat kupparin nyytissä. Tupaan menivät Lotan kanssa ja painoivat oven kiinni jälkeensä. Ulkona oli hiljaista, sisässäkin voihkaminen hiljeni, ikkuna peitettiin.
Yrjö odotti ja kuunteli. Aika tuntui kovin pitkältä.