—Minäpä tiedän, nauroi Sanni, sinulla oli vaatekengät ja Otto sai kantaa sinut sateen jäljestä märän niityn poikki.
—Hyi, Otto, sinä lupasit pitää salassa sen jutun.
—Minä olen syytön. Sannin palvelija oli sattunut näkemään ja kun siinä ei mitään sen pahempaa ollut, niin—
—Vaan kuitenkin. En minä olisi tahtonut, että—
—Hyvä Aina, oletko lapsellinen!
He nauroivat sekä Sanni että Emmi ja minäkin pian yhdyin heihin. Se vähän omaatuntoani vaivasi, etten ollut tuota tapausta vielä Volmarille kertonut. Tänä iltana sen tekisin, ennenkuin hän ehtisi muilta kuulla.
Oli meillä paljon muitakin yhteisiä muistoja, ja kun kerran olimme päässeet alkuun, kerroimme niitä kilvan Emmille ja Sannille, jotka molemmat olivat niistä ihmeesti huvitetut. Otto oli niin hurjan iloinen ennen, täynnä hullunkurisia vehkeitä, ja tavallisesti hän sai houkutelluksi minut mukaan. Monta kepposta olimme tehneet Sannillekin, jotka nyt vasta ilmaisimme. Hän oli kyllä meitä epäillyt monasti, esim. eräästä runosta, jonka hän nimipäivänään sai onnentoivotuskortissa ja joka sukkeluutensa vuoksi herätti yleistä naurua, vaan kun me kumpikin näytimme erinomaisen viattomilta eikä hän millään tavalla saanut meitä tunnustamaan, oli hän lopulta uskonut vallesmannia tekijäksi. Ja Otto, veijari, tarjoutui vielä sepittämään vastarunoa vallesmannille, kostoksi muka, jonka runon Sanni sitten jouluaattona kaikessa salaisuudessa lähetti perille.
Kyllä me vaan olimme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä. Sanoinko monta? Ei, lukemattomia ne olivat. Eikä milloinkaan tullut meille toistemme seurassa ikävä, ei milloinkaan loppunut puhe, niinkuin Volmarilta ja minulta usein tahtoi tehdä. Mikä siihen syynä lieneekin— olenko minä vanhentunut ja käynyt ikäväksi, vai olisiko Volmar luonnoltaan Ottoa jurompi? Ei—sitä en toki voi uskoa, minussa tuo ennemmin mahtoi vika olla.
Perille kun tulimme, haki Otto viulunsa esille, heitti pienen syrjäsilmäyksen minuun ja alkoi virittää. Minä heti pianon ääreen a:ta pomputtelemaan. Ja sittenkös me soitettiin. Kävimme läpi kaikki nuo minun vanhat lempilauluni »Mustalaisista», »Kaiju soitto, kaiju katkeraan», »Itke sydän», »Ehkä mekin kerran» ja paljon muitakin kappaleita, joita olimme yhdessä soitelleet ennen. Olin vallan sulaa, en muista milloinkaan nauttineeni soitosta niin kuin sinä päivänä. Mutta eihän se kumma ollutkaan. Moneen aikaan en ollut pianoa auaissutkaan kotona. Volmar ei rakastanut soittoa, se hermostutti häntä, sen vuoksi täytyi minun olla soittamatta, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt.
Otto siihen sijaan oli kovasti musikaalinen. Hänellä oli erinomaisen tarkka korva ja samalla hän soitti, niin tunteellisesti, että minulle usein tuli kyynelet silmiin.