—Mutta onhan Ottokin täysikäinen mies ja hän niin halusta seuraa kirjallisuutta, minä kerran muistutin.
—Mitäs hänestä puhut, vastasi Volmar. 0tto on akkamainen—
Hedda Gabler oli pöydällä. Otto luki meille siitä muutamia kohtia ja kertoi koko sisällön pääpiirteissään. Siitä jouduimme tuumiskelemaan, mitä kaikkea Ibsen oli mahtanut tarkoittaa tällä uudella teoksellaan ja Otto toi esiin niin paljon syviä, kauvas tähtääviä totuuksia semmoisista kohdista, joista pintapuolinen, kehittymätön lukija olisi luiskahtanut ohitse mitään tajuamatta. Kuinka oli hauskaa kuunnella hänen selityksiään. Me innostuimme molemmat, sekä Emmi että minä, siihen määrään, että unohdimme tykkänään tuonnoisen pienen harmimme. Otto tarjosi minulle sitä paitse lainaan Hedda Gablerin, hän oli utelias kuulemaan, käsittäisinkö minä sen samalla tavalla kuin hän. Hän ei tiennyt, Otto, kuinka paljon olin tuossa kaikessa taantunut, aika oli mennyt minusta edelle, epäilin, pystyisinkö ymmärtämään suurta mestaria enää ollenkaan.
Mutta en minä ilennyt sitä hänelle sanoa, vaan otin hänen tarjouksensa ilolla vastaan, sillä minä paloin halusta saada sitä lukea kotona kaikessa hiljaisuudessa.
Aika kului hauskasti. Milloin puhelimme vakavista asioista, milloin laskimme leikkiä, nauroimme ja kujeilimme. Ja sitten soitimme taas ja lauloimmekin kaikki yhteen ääneen.
Ilo oli korkeimmillaan, kun palvelija viittasi Sannia ovelle ja kuiskasi hänelle jotain korvaan.
—Kuulkaa, hyvät ystävät, hän kääntyi meihin. Nyt emme voi enää odottaa kauvemmin. Sillä ruoka muuten jäähtyy.
Otto katsoi kelloaan.
—Se on jo kaksitoista.
—He eivät siis tulleetkaan, sanoi Emmi. Mitä teemme, Aina? Meillä ei ole sadenuttuja eikä hevosia.