—Te jäätte tänne yöksi ja aamulla vie Otto teidät kotiin.
Suostuimme. Sillä ehdolla kuitenkin, että varhain jo pääsisimme lähtemään.
—Kello kahdeksan on hevonen valjaissa, vakuutti Otto.
Ja sanansa hän piti. Kahvia olimme juuri juomassa, kun kärrit ajoivat portaiden eteen. Me kiirehdimme sanomaan jäähyväisiä, sillä, totta puhuen minulla alkoi olla jo Volmaria ikävä, ja luulen, että Emmikin kaipasi Eeroansa.
Aurinko paistoi ja linnut lauloivat, metsä oli raitis ja vihanta, me virkeitä ja iloisia. Nauroimme ja pakisimme kilvan, Emmi ja minä varsinkin. Oton huomio oli tällä kertaa enimmiten kääntynyt hevoseen, joka juosta vilisti semmoista vauhtia, että sai vaan hillitä sitä, minkä kerkesi.
Puolessa tunnissa oli matka tehty ja me ajaa karahutimme pihaan.
Katsoin ylös ikkunoihin. Ei näkynyt ketään. Vieläköhän Volmar nukkuu, ajattelin.
Ei—mutta sitä Volmaria, kun nukkui siellä rauhassa näin pitkään, vaikka minä olin poikessa! Yritti jo vähäisen pistämään vihakseni, kun Maria samassa ilmestyi kyökin ovelle.
—No, tuollahan rouvat arvon tulevat. Herrat ne yhä on purjeita kuivaamassa.
—Hyvä ju—!