En ehtinyt säikähtää, sillä älysin veneen olevan järvellä tulossa. Me juoksimme rantaan kaikki kolme.
Oikein! Siellä he olivat, hengissä molemmat ja soutaa pännäsivät, raukat, raskasta purjeromuaan. Kovin mahtoi heille tuntua työläältä; airot nousivat ja laskivat kuin arvelun alta, eikä näyttänyt miehiä naurattavan vähääkään, vaikka heille jo kauvas olimme vilkutelleet nenäliinoja ja huudelleet iloisia tervehdyksiä.
—Mistä asti te purjehditte? Ette usko kuinka meillä on ollut hauska Veijolassa. Vast'ikään sieltä tulimme ja odotimme teitäkin sinne illallisen iltaa—
—Ja herra Veijola on pitänyt meistä niin hyvää huolta, kyydinnyt meidät kotiin ja noussut varhain meidän tähtemme—
—Mitä nyt puhutte joutavia, Emmi rouva, vastusteli Otto.
Oli meillä aikaa kertoa sillä välin kuin Eero ja Volmar laittelivat venettään.
Raukat—he olivat hirveän väsyneitä, me huomasimme sen vasta sitten, kun he nousivat ylös sillalle ja kääntyivät meihin päin. Kasvot harmaat ja surkastuneet, hiukset pörrössä, parta ajamattomana—enpä ollut Volmaria vielä tuommoisena nähnyt ennen.
—Muoto harmaa ja mieli hapan, luulemma? sanoi Emmi.
—Kun on täytynyt soutaa voimainsa takaa, mutisi hänen miehensä.
Volmar tervehti kuivasti Ottoa ja aikoi mennä sivu. Mutta minä juoksin jäljestä ja tartuin hänen käsivarteensa.